Väentupa

Väentupa oli kartanoiden palvelusväen asuintila. Väentuvassa oli yhteisenä tilana pirtti, joka oli työväen monitoimitila, jossa ruokailtiin, tehtiin puhdetöitä ja vietettiin muutenkin yhteistä aikaa. Luonnollisesti väentuvassa kerrottiin kaikenlaisia juttuja ympäristöön ja maailman menoon liittyen. 

Tämä on virtuaalinen väentupa, jossa kirjoitellaan sekä vakavampaa että vähemmän vakavaa työväestön historiaan kuuluvaa asiaa. 

Kuluvan vuoden kirjoitukset näkyvät alla, uusin ensimmäisen. Aikaisempien vuosien kirjoitukset löytyvät seuraavista linkeistä pdf-tiedostoina.

Työväestön juhannusperinteet

Juhannuksesta ja sen perinteistä on kirjotettu paljon. Tavat ovat vuosisatojen kuluessa muuttuneet, mutta suuri juhla se on edelleen. Tässä tekstissä halusin kokeilla uudenlaista tapaa lähestyä asiaa ja annoin tekoälylle tehtäväksi kirjoittaa siitä, millaisia perinteitä työväestön juhannukseen liittyy. Seuravanlaista tekstiä se tuotti.

Juhannus, keskikesän juhla, on ollut pitkään tärkeä osa suomalaista kulttuuria. Työväestön keskuudessa juhannusperinteet ovat erityisen merkityksellisiä tarjotessaan mahdollisuuden irtautua arjen kiireistä, kokoontua yhteen ja juhlistaa kesän huippukohtaa. Työväestön juhannusperinteisiin liittyy vahvasti yhteisöllisyys, luonnonläheisyys ja yksinkertaiset mutta lämpimät juhlatavat.

Juhannus luonnon helmassa

Työväestön juhannusperinteet ovat usein sidoksissa luontoon ja maaseutuun. Monet työväenluokan perheet viettävät juhannusta mökeillä, joissa vaatimattomat olosuhteet korostavat juhlan aitoutta ja yhteisöllisyyttä. Mökkisauna, järvessä uiminen ja luonnossa oleskelu ovat perinteisiä juhannuksen viettotapoja. Sauna on juhannuksen keskiössä erityisesti työväestön parissa, sillä se symboloi puhdistautumista ja rentoutumista.

Juhannuskokon sytyttäminen

Yksi juhannuksen keskeisimmistä perinteistä on juhannuskokon sytyttäminen. Tämä rituaali on ollut osa suomalaista juhannusta vuosisatojen ajan, ja myös työväestö on vaalinut sitä tiiviisti. Kokko ei ole vain tulen ja valon juhla, vaan myös tilaisuus kokoontua yhteen ja jakaa tarinoita. Kokon äärellä lauletaan työväenlauluja ja kansanlauluja, jotka heijastavat yhteisöllisyyttä ja kulttuuriperintöä.

Ruokaa ja juomaa juhannuspöydässä

Työväestön juhannusperinteisiin kuuluu yksinkertainen mutta herkullinen juhannusruoka. Perinteiset ruokalajit, kuten grillimakkara, perunasalaatti ja tuoreet vihannekset, ovat suosittuja. Monissa perheissä valmistetaan juhannuspäivänä kotitekoista olutta tai simaa, mikä tuo juhlaan oman erityisen sävynsä. Ruuan jakaminen yhteisen pöydän ääressä symboloi yhteisöllisyyttä ja yhdessäoloa.

Juhannustanssit ja musiikki

Työväestön juhannukseen kuuluvat myös juhannustanssit, jotka ovat olleet suosittuja erityisesti 1900-luvun alusta lähtien. Tansseissa soitetaan perinteisiä kansanmusiikkia, mutta myös modernimpia työväenlauluja ja populaarimusiikkia, jotka tuovat juhlaan iloa ja energiaa. Tansseissa korostuu yhteisöllisyys ja mahdollisuus tavata uusia ihmisiä, mikä on ollut tärkeää erityisesti nuoremmalle väelle.

Taikuus ja juhannukseen liittyvät uskomukset

Juhannukseen liittyvät taikuudet ja uskomukset ovat olleet merkittävä osa juhannusperinteitä myös työväestön keskuudessa. Monet juhannukseen liittyvät rituaalit, kuten seitsemän kukan kerääminen tulevan puolison uneksimiseksi, ovat levinneet myös työväen piirissä. Näissä uskomuksissa yhdistyvät vanhat kansanperinteet ja juhannuksen maaginen ilmapiiri.

Yhteisöllisyys ja solidaarisuus

Työväestön juhannusperinteet eivät ole pelkästään yksilöllisiä, vaan niihin liittyy vahvasti yhteisön merkitys. Juhannusjuhlat järjestetään usein yhdessä, ja kaikilla on mahdollisuus osallistua riippumatta taloudellisesta asemasta. Solidaarisuus ja yhteisöllisyys ovat keskeisiä arvoja, jotka näkyvät niin juhlan järjestämisessä kuin sen viettämisessä.

Työväen vappu

Vapulla on monet kasvot, sen historia juontaa vuosisatojen taakee. Suomessa vappua on juhlittu keskiajalta lähtien abbedissa Valburgin pyhimykseksi julistamisen päivänä. Sen mukaisesti päivä on myös Vapun ja Valpurin nimipäivä. Suomessa oli ennen vapun aikaan kevään juhla hela eli toukojuhla, jolloin pelloille ja muille avoimille paikoille sytytettiin kokkoja eli helavalkeita.

Suomessa vappua pidettiin 1800-luvulla kesänaloitusjuhlana. Karja päästettiin ensi kertaa laitumelle ja lapset soittivat lehmänkelloja karjaonnen varmistamiseksi. 1800-luvun lopussa vappua juhlittiin myös railakkaasti ja paikoittain väkivaltaisestikin, esimerkiksi Tampereen tehdastyöläiset ja käsityöläiset kokoontuivat kaupungin keskustaan tappelemaan. Kaupunkilaisten kyllästyttyä jokavuotisiin joukkotappeluihin, keksittiin vapun päivälle kävelyretkiä ja konsertteja.

Työväen juhlaksi vappu muuttui vuonna 1886, kun Yhdysvalloissa ammattiliitot aloittivat lakon pitkien työpäivien ja vaarallisten työolosuhteiden takia. Tämä johti väkivaltaistenkin käänteiden jälkeen kahdeksantuntiseen työpäivään. Tapahtuman myötä toukokuun ensimmäisestä päivästä tuli työväen juhlapäivä ja kymmenissä maissa virallinen vapaapäivä.

Juhla politisoitui, kun Pariisissa vuonna 1889 kokoontunut Toinen internationaali julisti toukokuun 1. päivän kansainväliseksi työväestön mielenosoituspäiväksi.

Suomessa on järjestetty selvästi poliittisia vappumarsseja vuodesta 1898 lähtien. 1900-luvulle tultaessa työväki alkoi marssia laajempien yhteiskunnallisten ja sosiaalisten epäkohtien parantamiseksi. Marsseilla muun muassa vaadittiin yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta. Erityisesti 1970-luvulla vappumarsseille saattoi osallistua jopa kymmeniä tuhansia ihmisiä, mutta 2000-luvulle tultaessa marsseille osallistujien määrät olivat laskeneet huomattavasti.

Olennainen osa vappua ovatkin vappumarssit ja vappupuheet. Niin yhtenäistä ei työväestökään ole aina ollut, että sen eri suuntaukset olisivat mahtuneet samalle marssille. Työväenliikkeen hajautumisesta johtuen useiden vuosikymmenien ajan SDP, SKDL ja SKP järjestivät omat vappumarssinsa ja vappujuhlansa.

Tältä osin yhtenäisyyttäkin on alkanut löytyä ja ammattiyhdistysliike sekä SDP ja Vasemmistoliitto järjestävät yhteisiä vappujuhlia.

Työväenliikkeen historia liittyy vahvasti vapun viettoon. Vappuun liittyvät perinteet kuitenkin muovautuvat ajan ja yhteiskunnan muutoksen myötä, mikä sinänsä on luonnollista. TOöväen omien ja muiden vappuperinteiden välinen raja hämärtyy tulevaisuudessa entistä enemmän. osa työväen vappuperinteistä tulee muuttumaan. Perinteiden muuttumisen ei sinänsä tarvitse merkitä vanhoista traditioista luopumista tai työväen vapun perimmäisen sanoman unohtamista. Vapun asema työväen juhlana tulee muutoksista huolimatta säilymään tulevaisuudessakin. Yhteiskunnallisesti kantaa ottavien vapputraditioiden merkitys saattaa köyhyyden ja eriarvoisuuden lisääntyessä jopa kasvaa.

Talvi-Matti ja karkauspäivä

Väentuvassa muisteltiin vanhoja hyviä aikoja, vanhat ajathan ovat aina hyviä aikoja. Silloin ei ollut kunnon ihmisten riesana lapsilisiä, kansan- eikä muitakaan eläkkeitä, ei terveyskeskuksia ja sairausvakuutusmaksuja eikä puoluetukia. Elettiin yksinkertaisesti ja oltiin tyytyväisiä.

Silloin vanhoina hyvinä aikoina alkuvuoteen osui kaksi merkittävää päivää. Jokavuotinen Talvi-Matti ja neljän vuoden välein toistuva karkauspäivä. Nykyään ne ovat vain varjo entisestään, alkuperäinen merkitys on unohtunut.

24. helmikuuta on Mattiaan, Juudas Iskariotin tilalle valitun apostolin, mestauksen muistopäivä. Opetuslapsissa oli jo ennestään Matteus, joten pyhimyskalenteriin oli kehitettävä kaksi Matteuksen päivää. Ensimmäinen Matin päivä valittiin 24. päiväksi helmikuuta ja silloin siis vietämme apostoli Mattiaan mestauksen päivää. Toinen Matteuksen päivä otettiin syyskuun 21. päivä. Vuodenajan mukaan helmikuun Mattia ryhdyttiin kutsumaan Talvi-Matiksi ja syyskuun Mattia Syys-Matiksi.

Syys-Matin on käynyt sikäli huonosti, että se on joutunut luovuttamaan nimipäivänsä pois kolmesti. Vuonna 1929 tilalle tuli Kaipia, mutta kansa ei nimeä hyväksynyt ja Syys-Matti teki almanakkaan pikavierailun vielä 1950, mutta poistui lopullisesti 1953 ja tilalle tuli Mervi. Niinpä nykyisin vietämme vain yhtä Matin päivää eli Talvi-Mattia 24.2.

Talvi-Matti tunnettiin myös Kakkara-Mattina, Varis-Mattina ja Kevät-Mattina. Kakkara-Matti sai nimensä siitä, että hevosen lantakokkareet kalisivat jääpalloina hevosmiesten jaloissa. Varis-Matti puolestaan kertoo varisten vilkastuvasta elämästä. Ne alkavat raakkua ja palaavat taas kotipaikoilleen. Kevät-Matti oli kevätkauden alkupäivä: ”Matti kevään tuopi.” Matin sanottiin myös pudottavan kuuman kiven avantoon, josta sitten johtui alkava vesien lämpeneminen, mikä ilmaisi, että veden luontaisilla liikkumapaikoilla ei enää uutta jäätä ilmaannu.

Talvi-Mattiin on liittynyt myös monia omituisia kieltoja. Jos tällöin kampasi tukkansa, se alkoi irrota. Jos ompeli, puri käärme kesällä tai sai pistoksia. Mattina ei saanut päivällä maata, vaan oli oltava jalkeilla aamusta iltaan, muutoin itikat hätyyttelivät kesällä. Matinpäivänä ei saanut kammata hiuksia, sillä se aiheutti hiusten lähdön, ei myöskään saanut pitää neulaa rinnassa, sillä silloin alkoivat pistokset kehossa. Jos Matinpäivänä meni vielä maate kerran herättyään, tuli koko vuodesta unelias ja veltto. Jos Matinpäivänä ompeli, tuli perheen jäseniin rupia ja pistoksia. Jos Matinpäivänä ryyppäsi maitoa, lehmät kuolivat kesällä ja jos Matinpäivänä söi perunoita, tuli ajoksia koko kehoon.  

Säiden puolesta Talvi-Matti oli kevättalven alku. ”Matista rikka sijansa syö”, aurinko alkaa päivisin jo lämmittää ja sulattaa mustan rikan ympäriltä lunta. Sama mainintahan kuului jo Riitan päivään.  

Helmikuun lopulla myös pohjavesi oli alhaalla ja niinpä Matin sanottiin kuivaavaan kaivot; ”Matti maata näyttää, jos ei muualta niin lähteen (kaivon) pohjasta”.

Karkauspäivä 24.2.

Karkauspäivää on vietetty 29. helmikuuta vasta vuodesta 2000 lähtien. Alkuaan karkauspäivä sijoitettiin vanhan karkauskuukauden ensimmäiseen päivään eli 24. helmikuuta. Karkauspäiviä vietetään siksi, että vuoden pituus ei aina ole 365 päivää. Karkausvuosina Matti ja muut senjälkeiset nimipäivät helmikuussa siirtyivät tämän lisäpäivän tieltä seuraavalle päivälle. Nykyisin Matti saa pitää päivänsä 24.2. myös karkausvuotena.

Suomessa karkauspäivästä on muodostunut leikillisesti erityisesti vanhojen piikojen merkkipäivä, Karkauspäivän viettoon liittyneessä vanhassa kansantanhussa laulettiin:

"Raatikkoon, Raatikkoon vanhat piiat pannaan.
Tuonne, tuonne Kyöpelinvuoren taa,
ettei niitä, ettei niitä, pojat nähdä saa"

Mutta mitä raatikko ja kyöpelinvuori oikeastaan ovat? Kyöpelinvuori liittyy myös pääsiäiseen, jolloin noidat lensivät luudalla Kyöpelinvuoreen. Mikäli uskomme kansantanhun viestiin, eleli Kyöpelinvuorella rinnakkaiseloa vanhojenpiikojen kanssa myös noidat.

Kaakkois-Suomessa käyttökelvottomaksi tullut esine joutui raatikkoon: heitteille, hylkytavaraksi, tunkiolle. Sinne siis joutivat vanhatpiiatkin. Kun raatikko vielä sijaitsi kaukana Kyöpelinvuoren takana, niin aika kova kohtalo oli vanhoillapiioilla. Vanhojapoikia sinne ei huolittu.

Kyöpelinvuorikaan ei ole helppo selitettävä varsinkaan, kun käsitykset poikkeavat toisistaan. Luonnonpaikkana Kyöpelinvuoria on useita eri puolella Suomea. Kurun (nyk. Ylöjärveä) Syvälänkylässä on Kyöpelinvuori. Samoin Lavian Karhijärven rannalta löytyy yksi ja Nokialta niitä löytyy kaksikin. Yksi Jokisjärven rannalla Murhasaaren sillan pohjoispuolella ja toinen Emäkosken rannalta.

Vaikka Kyöpeli nykyisin on paikkaan viittaava erisnimi, se alkuaan on ollut yleisnimi, joka on tarkoittanut  aavetta, kummitusta, paholaista, pirua. ”Ellet ole kiltisti, tulee kyöpeli ja vie sinut”, on lasta peloteltu. Selkokielellä Kyöpelinvuori on siis Pirunvuori.

Jos nainen vielä 25 vuoden ikäisenä on ollut naimaton, hän joutui Kyöpeliin eli tuli vanhanpiian kirjoihin. Ikäraja hieman vaihteli, mutta 25–30 ikävuoden aikoihin joka tapauksessa oltiin ”Kyöpelin kynnyksellä”. Ellei sulhasta pian ole löytynyt, kohtalon hetket ovat olleet käsillä, ja matka Kyöpeliin ja Raatikkoon on ollut väistämätön.

Taival ei ollut helppo. Milloin on pitänyt vetää vanhojapoikia karhilla ylös Kyöpelin jyrkkkää mäkeä. Milloin taas on pitänyt kiivetä jyrkkää ja liukasta vuorenrinnettä rautapata tai santasäkki selässä.

Aina Kyöpeliin joutumista ei pidetty rangaistuksena eikä häpeänä. Kyöpelinvuorelle pääsivät vain kunnialliset vanhat piiat. Neitsyytensä menettäneille mäki oli liukas. Aviottoman lapsen saaneella ei ollut pääsyä Kyöpeliin, koska hän on ”paskantanut Kyöpelin raput”, kuten vanha kansa on asian selkokielellä ilmaissut.

Edellisen kappaleen esimerkit osoittavat, ettei Kyöpelinvuorelle joutuminen alkuaan ollut häpeä vanhallepiialle, vaan häpeää tuotti enemmänkin se, ettei hän sinne päässyt. 

Suomalaisen työväenliikken synty

Suomalaisen työväenliikkeen synnystä on kirjoitettu paljon. Tässä tekstissä halusin kokeilla uudenlaista tapaa lähestyä asiaa ja annoin tekoälylle tehtäväksi kirjoittaa aiheesta. Seuravanlaista tekstiä se tuotti.

Suomalaisen työväenliikkeen synty juontaa juurensa 1800-luvun loppupuolelle, jolloin Suomessa alkoi voimakas järjestäytymisen ja kansalaisyhteiskunnan kehittymisen aika. Ensimmäiset työväenyhdistykset perustettiin 1880-luvulla, ja niiden taustalla olivat työväestön yhteiskunnallisesti huono asema sekä torpparilaitos.

Työväenliikkeen ensimmäinen vaihe, ns. wrightilainen vaihe, alkoi 1800-luvun lopulla. Tähän vaiheeseen osallistuivat myös työnantajat, ja tavoitteena oli torjua hyväntekeväisyydellä ja maltillisilla uudistuksilla työväestön radikalisoitumista. Sosialistiset aatteet alkoivat kuitenkin juurtua työväenyhdistyksiin, ja poliittinen työväenliike syntyi vuonna 1899, kun Turussa perustettiin Suomen työväenpuolue1. Vuonna 1903 puoluekokous hyväksyi sosialistisen ohjelman, ja työväenpuolue muutti nimensä Sosialidemokraattiseksi puolueeksi.

Työväenliikkeen alkuvaiheessa vaadittiin muun muassa yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta, 8-tuntista työpäivää ja minimipalkkaa. Työväenliike yhdisti alkuvaiheessa koko vasemmiston, mutta hajautuminen tapahtui vuonna 1918, kun SDP:tä radikaalimpi Suomen Kommunistinen Puolue (SKP) perustettiin sisällissodan jälkeen.

Naiset olivat myös merkittävässä roolissa työväenliikkeessä, ja heidän yhteiskunnallisessa asemassaan tapahtui suuria muutoksia 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Naiset pyrkivät eroon kodin- ja lastenhoitajien yksiselitteisistä rooleista ja ryhtyivät yhteiskunnallisiksi vaikuttajiksi miesten rinnalla.